Hämeenlinnan asukkaat hieraisivat silmiään lokakuussa 1928, kun Niittykadun ja Tampereentien risteyksen talo nousi ilmaan ja siirrettiin pois.

Talo oli vajonnut jo vuosia syvemmälle maahan tulvan aikana.

Siinä ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä. Linnanniemen asukkaat olivat tottuneet liikkumaan veneillä koteihinsa, mutta siirrettävän talon sisällä liikuttiin kuulemma sängyillä. Sitä voi sanoa jo säälittäväksi.

Tampereentie oli Hämeenlinnan joutomaata. Vesi nousi Linnanpuistoon niin, että koko puisto ja sen lähellä olevat tiet olivat tulvaveden peitossa. Vanha kartta paljastaa, että kaupunki toivoi asutuksen leviävän linnanpuistoon piirretyille eteläiselle ja pohjoiselle viemärikadulle, jotka jäivät vain viivoiksi kartalle.

Alue oli oikeastaan suota tai ainakin vetistä niittyä, jossa kaupunkilaisten hevoset laidunsivat.

Silti alueelle rakennettiin, sillä kaupunki myi tontteja pilkkahinnalla. Vajonneet talot nostettiin ylös tunkilla.

Hämeenlinnan keskustan ja Myllymäen välinen notkelma joutui kevättulvien aikaan veden valtaan, samoin kuin linnan ja kaupungin välinen aluekin. Tilanne oli ollut Hämeenlinnassa jo pitkään hankala, sillä järven ympäröimä kaupunki tarvitsi kipeästi keskustaansa lisää maata.

Vankityövoima oli ahkeroinut esimerkiksi linnan ympärillä jo pitkään ja Rantatori etääntyi täytemaan vuoksi koko ajan rannasta. Sanotaan, että esimerkiksi Arvi Kariston katu oli veden peitossa vielä 1700-luvulla.

Liejuisia ja haisevia rantoja oli täytetty ylijäämämaalla jo vuosikymmeniä.

Järven pinnan säännöstely alkoi tosiasiassa jo 1700-luvulla, kun Lempäälässä olevaa Kuokkalankoskea alettiin perata. Koskea perattiin monta kertaa 1800-luvulla in ja järven pinta laski kaksi metriä.

Vanajavettä on säännöstelty vuodesta 1962 lähtien. Nykyisin vedenpinnan keskikorkeus on 79,4 metriä.